Näin tunnen vasta maailman,
joka ilman sieluni myötäelämistä
olisi itsessään vain jäisen tyhjää elämää
ja ilmentäisi itseään voimattomana;
jos se ei uudestiloisi itseään sieluissa,
löytäisi se itsessään vain kuoleman.
- 33. viikko 17.-23. marraskuuta, Sielunkalenteri: Viikkolauseet,
kirj. Rudolf Steiner, suom. Kaarina Heimsch
Marraskuu riisuu maiseman. Pihlajien puna sammuu, haapojen helinä putoaa kultalantteina maahan, ja lopulta on koivunkin luovuttava viimeisistä lehdistään, jotka sinnikkäästi pitivät pintansa syystuulissa. Kesän valo on valunut värien mukana maahan, jäljellä on ruskean, harmaan ja vihreän levolliset sävyt, joita valaisee kaislikon haalea kulta. Havupuiden syvä huokaus, paljaiden lehtipuiden oksistossa oudosti laulava tuuli ja korpin satunnaiset kroukkaukset säestävät hiljaisuutta, jossa muodot, hahmot ja rakenteet astuvat esiin paljaina ja selkeinä. Maisema avartuu.
Marras merkitsee kuolemaa, kuolevaa. Marraskuussa soi sama kehotus, oikeastaan kysymys, kuin Arvo Pärtin musiikissa, jossa meidän on kohdattava hiljaisuus ja löydettävä siinä musiikin sisin: näe, näetkö? Kuule, kuuletko? Tunne, koe! Keväällä meihin virtaa elämä lahjana kuin Bachin taivasmusiikki, riittää, että otamme sen vastaan. Kauneus ja viisaus, joille tämä maailmamme perustuu ja joista se rakentuu, tulvivat meitä kohti kaikkialta raviten ja elävöittäen.
Vanhan testamentin luomiskertomuksessa Aatamille annetaan luomistyön päätteeksi tehtävä; hänen on nimettävä eläimet. Miksi? Eikö kaunis ja täydellinen luomakunta ollut kylliksi sellaisenaan? Minulle tämä nimeäminen kertoo näkemisestä, tiedostamisesta. Olen nähnyt sinut, olkoon nimesi tuulihaukka. Olen ymmärtänyt sinut, kutsun sinua nimellä kaskelotti. Olen olemassaolonne todistaja, myötäeläjä.
Marraskuinen kysymys kaikuu kyllä läpi koko vuodenkierron, mutta se jää helposti kaiken kasvavan ja kukoistavan laulun ja naurun taakse kuulumattomiin, kun aistimme herkuttelevat kaikella runsaudella. Sen intensiteetti ja voima kasvavat suurimmilleen juuri nyt, ja meidän on luotava silta Mikael-ajan voimasta ja värikylläisyydestä adventin valoon. Miten vaikeaa se on, ilmenee selvästi, kun katsomme ympärillemme; Pyhäinpäivän ja Halloweenin jälkeen putoamme tyhjään, ja vaivalloisesti kurkotamme adventtiin ja jouluun yhä varhemmin. Kaupat täyttävät marraskuisen tyhjyyden joulutavaralla, ja meiltä jää tarttumatta Martinpäivän lyhtyyn, jonka loisteessa näkisimme vastata marraskuulle; minä näen, minä koen, minä annan kuolevalle uuden merkityksen itsessäni valaisemalla sen.
Olen syntynyt vuoden valoisimpaan hetkeen, mutta pitkään kesä ja sen runsaus olivat minulle vaikeita. Odotin syksyä, joka toi helpotuksen, rauhan ja selkeyden. Pystyin kohtaamaan elämän vain, kun se ulkoisesti kulki kuolemaan. Vasta vuosien myötä, kun elämä minussa itsessäni heikkeni, opin näkemään sen kevään ihmeessä ja kesän autuudessa. Sen kautta on syksyn kysymys tullut tiedostetuksi, samoin, kuin voin elää vahvemmin sinisyyden, jos koen oranssin, ja tunnen pehmeyden koettuani kovan.
Olen ihmisenä todistaja, myötäeläjä, muuntaja. Syödessäni leipää se antaa minulle elämästään, ja minä muunnan sen ravinnokseni. Jos syön sen ohimennen, kiireisesti, se sulaa huonosti ja saan vatsanväänteitä. Jos pysähdyn, edes hetkeksi, kokemaan mitä leipä on, mistä se tulee – ehkä siunaamaan sen – se voi ravita minua uudella tavalla, ja samalla minä olen antanut leivälle uudenlaisen elämän.
Samoin on kaiken muunkin kanssa, olkoot ne aistihavaintoja, kohtaamisia tai tekoja. Ne muuttuvat ravinnoksi minulle ja maailmalle, ja minusta itsestäni on kiinni, millaiseksi ravinnoksi.
”Pienenä poikasena pitelin käsissäni siilejä. Niillä oli kosteat ja nuhaiset kuonot ja tummat nuppineulasilmät ja niitä saattoi silittää myötäkarvaan. Joka kerta kun olen pidellyt käsissäni lintua, pesästään tipahtanutta pikkupöllöä, vahingoittunutta merilintua tai avutonta koiranpentua, ovat niiden muodot, niiden pyöreät ja pehmeät vatsat varastoituneet tiedoksi käsiini. Niiden elämän ja suhteet voi aina tuntea käsissään. Tämä
tieto on ollut hyödyksi käsitellessäni hopeaa ja muita materiaaleja.” Näin kertoo muotoilija ja käsityöläinen Bertel Gardberg. Miten hienosti ja osuvasti hän kuvaa mysteeriä, jonka äärellä minulta puuttuvat sanat. Yhtä vähän, kuin voin tiedostaa leivän muuntumista ravinnoksi elimistössäni, osaan kuvata sitä, miten mullan tummuus, auringonkukan hunajainen tuoksu, maan vaihtelevat muodot paljaiden jalkojeni alla tai telkän siipien vihellys muuntuvat sanattomaksi tiedoksi ja ymmärrykseksi, muuntuvat ravinnoksi minussa, minulle – ja maailmalle. Kun lupasin kirjoittaa tämän tekstin
teemasta ”maailma eurytmistin silmin”, huomasin heti, että asetelma piti kääntää. Ennen kaikkea koen, että maailma katsoo minua, minuun, ja sen katseessa on kysymys. Se odottaa minulta vastausta. Kun marraskuisena iltana katson taivaalle, katsovat minuun lukemattomat tähtisilmät kysyen ja odottaen, ja kesän uhkeuden keskellä jokainen avautuva ruusu toistaa saman kysymyksen.
Minun vastaukseni on eurytmia. Siinä annan uuden merkityksen, uuden elämän, ihmeellisesti muuntuneen elämän kaikelle, mitä olen nähnyt, kokenut ja oivaltanut. Se on minun vastaukseni marraskuun kuolemankysymykseen, vaikkakin vapautettuna ulkoisesta vuodenkierrosta. Se on kuin jatkuva, sisäistynyt vuodenkierto, jossa on läsnä kaikki vuodenajat samanaikaisesti. Jokaisesta pilvestä aamutaivaalla on tullut osa ihmisenä olemista ja sen mysteeriä, ja se on minun mahdollisuuteni ravita luomakuntaa. Kun tämän alkemistisen prosessin myötä maailman kauneus ja viisaus muuntuvat liikkeeksi, tuon siihen omasta vapaudestani uuden elementin, jotain, minkä vain tiedostava myötäeläminen ja näkeminen voi tuoda. Olen osallinen jatkuvassa pääsiäistapahtumassa, ylösnousemuksessa, muuntumisessa.
Palaan vielä hetkeksi alun viikkolauseeseen. Joskus aiemmin en oikein saanut siihen suhdetta, ehkä siksi, ettei syksyssä ja marraskuussa ollut mielestäni mitään tyhjää tai kuollutta. Kun esikoiseni sitten syntyi juuri tuohon vuoden hetkeen, aloin nähdä uusin silmin. Lapseni oli ja on rajattoman kiinnostunut kaikesta, pienellä pojalla oli valtava kiire oppia, ymmärtää ja ennen kaikkea tehdä. Tällainen enemmänkin tarkkaileva ja havainnoiva äiti oppi jotain aivan uutta, ja tuo viikkolause avautui uudella tavalla. Mitä muuta lapseni tekikään kuin sitä, mitä siinä kehotetaan meitä tekemään! Sammumattomalla kiinnostuksellaan ja innollaan hän jatkuvasti antoi elämän ja merkityksen asioille, ilmiöille ja ajatuksille, samalla opettaen minua, jonka syntymähetken viikkolauseissa eletään maailman valossa ja lämmössä itsensä unohtaen, antaudutaan maailman kauneusloisteeseen tunteiden kohotessa tilan laajuuksiin.
*******
Kirjoitan tätä kesäpaikassani, jonne olen asettunut koko syksyksi. Marraskuisten aamujen hiljainen kauneus koskettaa syvältä. Ne ovat musiikkia, joka syntyy hiljaisuudesta. Kaikkialla lepää hyvin vahva läsnäolon tunne. Kun rauhassa kohtaa omalla tietoisuudellaan tämän paljaan ja riisutun marraskuun, voi adventin toivottaa tervetulleeksi sieluun, josta on tarpeeton siivottu pois, ja hiljaisuuteen taipunut sydän kuulee paremmin, mitä sillä on kerrottavanaan.
Jos kuvaisin marraskuuta hahmona, se voisi olla vanhanpuoleinen ukko, jonka parta on koristeltu sammalella ja mustuneilla haavanlehdillä; sen vaatteisiin on tarttunut kasvien siemeniä ja kuihtuneita varsia, helmat ovat ruskeanviolettia multaa, hiukset sadetta; viittaa lennättää tuuli, katse on kirkas ja läpäisevä kuin pakkasaamu. Se ojentaa lahjaa, ja siihen on itse tartuttava: hiljaisuutta, jonka pohjalla voi aavistaa jotain.
Marraskuun blogin kirjoittajana toimi Riia Saari (s.22.6.1961); Diplomi eurytmisti ja maailman ihmettelijä.
Vuoden 2020 Blogit käsittelevät teemaa: "Maailma eurytmistin silmin". Eurythmy Channel Helsinki on pyytänyt saada nähdä maailman 12:sta eri eurytmistin näkemänä ja kokemana. Blogien avulla voimme saada jonkinlaisen ilmaisun sille, miten eurytmian harjoittaminen voi kehittää ihmisen tietoisuutta ja tapaa ymmärtää maailmaa sekä itseään.